Olen yrittäny aloittaa tätä kirjottamista nyt jo moneen otteeseen. En vain oikein tiedä mitä kirjaimia laittaa ruudulle. No, jos ei kaunistella asioita, koska kaikki tiedämme, ettei elämä aina (ikinä) mene niinkuin elokuvissa. Tai edes Strömsössä. Mietin myös pitkään, kirjoitanko tästä edes tänne. Mutta ehkä vähän avaan tilannettani. En liikaa kuitenkaan. (Huom! Jos teksti tuntuu epäjohdonmukaiselta, johtunee siitä, ettei oikein saa sanostuksi?)
Olin häpeissäni siitä, että se suuri "muutan Espanjaan rakkauden perässä"-juttu kariutui - jo nyt. Ja olen edelleenkin häpeissäni. Viikko sitten jätin yhteisen asuntomme avaimet pöydälle ja painoin kotioven viimeisen kerran kiinni. Se elämänvaihe loppui siihen. Toisaalla odotti uusi "kotiovi".
Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Vai miten se meni?
En ole varmaan ikinä tuntenut olevani näin hukassa, kun mitä viimeiset viikot olen ollut. Eksyneeseen oloon vaikuttaa eniten varmasti tämän hetkinen oleskelumaa. Yksin toisella puolella Eurooppaa ja vieläpä hyvin lyhyen asumisajan jälkeen voi olla alkuun shokin paikka. Ja olikin - ainakin mulla. Kuitenkin olen saanut pidettyä itseni jonkinmoisella pinsettiotteella kiinni elämässä. Jatkuva ahdistuneisuus, shokki ja sumu ovat hälvenneet pikkuhiljaa.
Tällä viikolla olen saanut parsittua elämää kasaan. Rakas harrastukseni teki comebackin, kun hommasin kertaheitolla 3kk salikortin tuohon ihan lähellä olevalle kuntosalille. Käsipäivää ja jalkapäivää on jo ehditty viettämään. Ja olo on mahtava! Ja kipeä... :P
Tiedän, että on ihmisiä, jotka nyt ajattelisivat tästä vahingoniloisesti. Pystyisin nimeämään heti muutaman. Mutta kuitenkaan en halua lähteä sille linjalle pohtimaan elämääni. Se ei mun elämääni vaikuta mitä toiset ajattelevat. Ja tiedän itse kuitenkin, että tein parhaani, mutta se ei riittänyt toiselle.
Moni on kysynyt, tai ainakin pohtinut, että tulenko nyt takaisin Suomeen. Vastaus on negatiivinen. En ole tulossa takaisin Suomeen. Tämä ei ole mikään neverever-vastaus. En tiedä minne elämä minut vie vai viekö minnekään, mutta tällä hetkellä en ole palaamassa Suomeen. Olen tehnyt pitkään duunia ja uhrauksia tämän eteen enkä halua mitätöidä kaikkea sitä sen takia, että toinen ihminen ei ollutkaan luotu minua varten. Mä nyt vaa istun kanootin kyydissä. Antaa elämän viedä.
Olen miettinyt, että onko tämä kaikki vain mun tuuria vai onko tämä elämän tyyli ottaa elämästämme pois asioita, jotka ei vain ole tarkotettu kuuluvan sinne? Taidan alkaa pikkuhiljaa uskomaan jälkimmäiseen. Ehkä tämä kaikki oli kirjoitettu näin tuonne jonnekin elämän kirjoihin? Ehkä sen ihmisen kuuluikin olla elämässäni vain tämän hetken, että unelmani Espanjassa asumisesta käy toteen, auttaa hiukan elämääni täällä alkuun ja sitten oli aika lähteä? Kahden vuoden aikana hän opetti myös minua rakastamaan ja arvostamaan itseäni ihan uudella tavalla. Niin kliseeltä kun se kuulostaakin. Ehkä sen näkee nyt siinä, että oikeasti ymmärrän tämän olevan paras ratkaisu itseäni ajatellen. Näin on hyvä.
Hyvää lauantaiehtoota!
Besos. <3
Tällä viikolla olen saanut parsittua elämää kasaan. Rakas harrastukseni teki comebackin, kun hommasin kertaheitolla 3kk salikortin tuohon ihan lähellä olevalle kuntosalille. Käsipäivää ja jalkapäivää on jo ehditty viettämään. Ja olo on mahtava! Ja kipeä... :P
Tiedän, että on ihmisiä, jotka nyt ajattelisivat tästä vahingoniloisesti. Pystyisin nimeämään heti muutaman. Mutta kuitenkaan en halua lähteä sille linjalle pohtimaan elämääni. Se ei mun elämääni vaikuta mitä toiset ajattelevat. Ja tiedän itse kuitenkin, että tein parhaani, mutta se ei riittänyt toiselle.
Moni on kysynyt, tai ainakin pohtinut, että tulenko nyt takaisin Suomeen. Vastaus on negatiivinen. En ole tulossa takaisin Suomeen. Tämä ei ole mikään neverever-vastaus. En tiedä minne elämä minut vie vai viekö minnekään, mutta tällä hetkellä en ole palaamassa Suomeen. Olen tehnyt pitkään duunia ja uhrauksia tämän eteen enkä halua mitätöidä kaikkea sitä sen takia, että toinen ihminen ei ollutkaan luotu minua varten. Mä nyt vaa istun kanootin kyydissä. Antaa elämän viedä.
Olen miettinyt, että onko tämä kaikki vain mun tuuria vai onko tämä elämän tyyli ottaa elämästämme pois asioita, jotka ei vain ole tarkotettu kuuluvan sinne? Taidan alkaa pikkuhiljaa uskomaan jälkimmäiseen. Ehkä tämä kaikki oli kirjoitettu näin tuonne jonnekin elämän kirjoihin? Ehkä sen ihmisen kuuluikin olla elämässäni vain tämän hetken, että unelmani Espanjassa asumisesta käy toteen, auttaa hiukan elämääni täällä alkuun ja sitten oli aika lähteä? Kahden vuoden aikana hän opetti myös minua rakastamaan ja arvostamaan itseäni ihan uudella tavalla. Niin kliseeltä kun se kuulostaakin. Ehkä sen näkee nyt siinä, että oikeasti ymmärrän tämän olevan paras ratkaisu itseäni ajatellen. Näin on hyvä.
Hyvää lauantaiehtoota!
Besos. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti