Loppuvuoden tavoite: 42,2km

Monen vuoden ajan olen uudenvuodenlupauksien sijaan tehnyt tavotteita uudelle vuodelle. Lupaukset ovat jotenkin niin klisee siinä mielessä, että yleensä ne tulee rikottua. Siksi tavoitteet on realistisempia. Niitä yritetään saavuttaa parhaamme mukaan ilman painetta epäonnistumisesta tai rikotusta lupauksesta. Mun yksi tavoite on juosta maraton vuoden lopussa.

Pitkään aikaan en ole juossut. Jos ihan totta puhutaan niin juossut oon viimeksi Turussa, kun puolimaraton tuli hilpastua läpi. Nii millo tää tapahtuikaan? Kesäkuussa 2014. Niin se aika vaa vierähtää. :D

Puolimaraton, Paavo Nurmi Maraton 2014.

On sanomattakin selvää, että juoksuharrastus aloitetaan enemmän tai vähemmän nollasta. Ja nyt kun tähdätään pitkälle matkalle, niin mm. tekniikan tulisi olla kunnossa. Tai ainakin paljon paljon paljon parempi kuin mitä se nyt on.

Jotta tämmöselle urakalle pystyisi valmistautumaan, on sitä varten ihmisiä olemassa, jotka jeesaa siinä. Omakseni onnekseni paras ystäväni J on juoksuhullu, hyvä siinä ja oikeesti kehittynyt vuosien mittaa. Ja sillä notkuu kirjahylly puolimaraton-mitaleista. ;) Päätinpä siis pyytää häneltä apua.

Tälle viikolle tuli käsky käydä 3 kertana heitämässä 30min lenkki, totuttelumielessä. Toissa ehtoona yritin käydä juoksemassa, mutta keskustassa kaiken trafiikin, ihmishälinän ym. keskellä Lucan kaa eteneminen oli sama kuin olisi ollut kävelylenkillä. Se sitten meni vähän poskelleen.

Kävin sitten yksinää lenkillä. Olin aivan äimänkäkenä kuinka lepposasti, ja nopsaa, sain 35min vipeltää menemää! Ja vieläpä yli puolentoista vuoden tauon jälkeen. Fiilis oli aivan katossa ja tästä on hyvä jatkaa. :)

Ohjeita treenamiseen ja tekniikkaan on jo tullut paljon pääni kapasiteettia vievästi, että täytyy rauhassa ajan kanssa sisäistää nämä hommat. Salillakin tulisi käydä vahvistamassa lihaskuntoa sekä selän ja keskivartalon lihaksia. Lisäksi salilla on pakko käydä ihan vaan, koska rakkaus lajiin. <3 :D

Lauantaina olisi asuntonäyttö omaan kotiin. Se on mukavan näkönen, hyvällä paikalla ja buenolla hinnalla. Katsellaa kui likan ja koirulin käy. Toivottavasti tärppäis! :)

Besos!

Totuus kaikesta

Viime aikoina on ollut aika hiljaista täällä. Kyse ei ole siitä, etteikö aikaa olisi ollut. Kyse on ollut siitä, ettei ole ollut kirjoittelemisen aihetta - mukamas. Toki kävin Suomessa ja näin rakkaita sekä äskettäin paras ystäväni oli täällä viikon verran. Onhan tuota ilon aihetta ollut. Mutta sitten on jokin, joka vetää elämää harmaaksi.

Olen vuosia ollut ihminen, joka vetää kilven päällensä, yrittää vaan mennä eteenpäin mummo lumessa-tekniikalla ja luottanut hymyyn ja positiivisuuteen (tämäkään ei aina ole onnistunut). Annetaan nyt esimerkki niin pääsette vähän mukaan, mistä oikein puhun.

Espanjaan muutettuani olen kirjoitellut tänne suurimman osin iloisia "Espanjassa on ihanaa"-tyyppisiä postauksia. Mutta totuus on aivan toinen. Alusta asti olin ahdistunut täällä, itseasiassa jo ennen muuttoa tänne, ja täällä se vain paheni. Exäni (joka oli "nykynen" tänne muutettua) piti omalla käytöksellään huolen siitä, ettei se ainakaan helpottanut. Päinvastoin.

Aloin voimaan entistä pahemmin, mutta kielsin sen itseltäni. Miksi voin näin pahoin, kun vihdoin asun Espanjassa ja yksi suuri unelmani on saavutettu? Lisäksi 1,5 vuoden odottamisen jälkeen olimme yhdessä poikaystäväni kanssa. Ja olinhan reilu puolivuotta aikasemmin valmistunut korkeakoulusta, jota joskus pidin lähes mahdottomana (koska itsetunto 0). Tunsin syyllisyyttä. Mun kuuluisi olla onneni kukkuloilla. 

(Pieni "note" tähän väliin: näistä ahdistuksen ym. oireilujen syistä en lähde avautumaan. Siinä menee raja. Ainakaan nyt. Aihe muutenkin arka. Kiitos ymmärryksestä! ) 

Lokakuun alussa se sitten tapahtui. Exäni mitta täyttyi mun lisääntyneestä masentuneisuudesta ja ahdistuneisuudesta ja niihin liittyvistä oireiluista, joten hän otti ja lähti. Tähän kulttuuriin ei kuulu tämmöiset ongelmat ja hänen sanojaan lainaten: "Täällä on tyypillistä jättää toinen ongelmiensa kanssa. Ei ole kenenkään syy, että toisella on ongelmia eikä kenenkään vastuulla uhrata omaa onneaan toisen uppoavan laivan myötä". 

Jäin siis yksin vieraaseen maahan. Siis oikeasti yksin. Häntä en enää nähnyt, kun oven laittoi perässään kiinni, enkä ole tähän päivääkään mennessä nähnyt. Se oli pelottavin kokemus ikinä. Mutta silloin vihdoin myönsin tarvitsevani apua ja sain sitä.

Elämä on ollut vaihtelevaa viime kuukaudet, mutta suunta on ollut yleisesti ottaen selkeästi ylöspäin. Tämän uuden vuoden puolella jaksaminen on kuitenkin ollut hiukan vaihtelevaa. Tuntuu, että on otettu hiukan takapakkia. Tästä syystä blogini on ollut vaihtelevasti hissuksiin. Toisekseen en ole halunnut enää jatkaa sellaisten iloisten, tekopirteiden postauksien kirjoittelua, kun oikeasti ruudun toisella puolen elämä ei sitä ole.

Alkuviikosta koin pitkästä aikaa pohjalla olon tunteen. Itkin väsymystäni vaikka viimeisen viikon aikana olen ollut töissä vain 2 päivää. Mieli oli todella musta ja mietin etten jaksa tätä tämmöistä elämää enää. Se kertoo jostain. Ehkäpä siitä, että muutos on tehtävä? 

Fakta on se, etten jaksa enää pitkään, jos muutosta ei elämääni tule. Mutta mikään ei muutu, jos ei tee muutosta,eihän? Näin ollen eilen illalla päätin, että nyt laitan asiat tärkeysjärjestykseen ja kuuntelen itseäni. 

Kerran olen elämäntapamuutosremontin tehnyt ja silloin koin olevani elämäni kunnossa - niin henkisesti kuin fyysisesti. Minun on siis tehtävä se muutos uudelleen, mutta tällä kertaa pitää sitä yllä ja pitää kiinni niistä asioista, mitkä ovat minulle tärkeitä ja jopa "elinehtoja". 

En saisi antaa toisen ihmisen, elämäntilanteiden (no ok, tässä vähän joustoa koska elämä välillä nyt vaan on) tai yhteiskunnan viedä multa niitä asioita, joita tarvitsen. Ne ovat minun tarpeitani. Etenkin, kun kokemuksesta tiedän, mihin tarpeideni laiminlyönti johtaa. 

Tästä saankin kyhättyä loistavan aasinsillan siihen ilmoitusluontoiseen asiaan, että blogini tyyli tulee hiukan muuttumaan. Lifestyleblogi tulee olemaan edelleen, mutta nyt kun olen tämän "salaisuuteni" kertonut, niin uskallan kirjoitella myös niitä paskapäivä-postauksiakin sekä miten elämää voi elää ahdistuneisuushäiriön kanssa sekä helpottumaan oireiluja omilla valinnoilla. 

Etenkin Suomessa tämä mun ongelmani/sairauteni ei ole harvinainen vaan erilaisia ahdistustiloja, paniikkihäiriöitä, masennusta yms. mielenterveysongelmia on paljon. Ehkäpä tästä blogista voi olla myös hyötyä jollekin? :) 

Moneen asiaan ihminen voi vaikuttaa ja muuttaa itse. Joskus se vaatii isoja muutoksia ja jopa luopumisia, mutta on varmasti sen kaiken onnen ja hyvinvoinnin arvoista.

Oliko tarpeeksi sekava postaus? Mä luin tämän läpi ja mietin, että mitä hittoa mä yritän tässä nyt sanoa. Eli anteeksi sekavuudesta, mutta hiukan vaikea aihe ja vaikea aika kirjoitella mitää kauhean fiksua. Yritys oli kyllä kova! 

Tästä se lähtee. Tie ei ole kuin ylöspäin! :)