Viime perjantai-iltana lähdimme Jessen kanssa Sierra Nevadaan tarkoituksenamme vihdoinkin kiivetä Mulhacenin (3 479m, Peninsulan korkein vuori) huipulle asti.
Viime toukokuussa yritimme ensimmäisen kerran huipulle, mutta jäi haaveeksi keliolosuhteiden takia. Tuuli yltyi, mutta pysyi kohtuuden rajoissa, sekä lisäksi valosat tunnit alkoivat käymään liian vähiin. Nyt vaan kysyn, että niin mitkä keliolosuhteet? Tästä lisää kohta. ;)
Tuossa viime viikolla oli tosiaan yksi sairaalareissu takana. Viikko sitten maanantai-ilta aloin oksentamaan, joka jatkui läpi yön, aamun ja aamupäivän. Välillä tuli kummastakin päästä. Se kipu oli aivan mieletön ja polte helvetillistä.
Tiistaina puolen päivän maissa tuli viimeinen niitti, kun aloin olemaan niin kuiva että sydän alkoi oireilemaan ja sitä myöten moni muukin vaiva ilmeentyi, mm. kaikkien raajojen puutuminen ja jäykistyminen. Sairaalassa tilanne hoidettiin kuitenkin hyvin nopeasti ja puolessa tunnissa olin täydessä unessa tippaletkuissa.
Lääkäriltä sain kuitenkin luvan lähteä Sierra Nevadaa, jos vain oma vointi sen sallii. Olin pitkälti loppuviikon pois töistä, koska aika monta päivää meni, että sai syötyä. Tai edes uskalsi miettiä mitään ruokaa. Vieläkin pelkään pikkusen syödä. Kyllä sen verran kamala kokemus kaikkinensa.
Mä olin varautunut reissuun useammilla varavaatteitta, jos sattuu "housut mennä vaihtoon". Otin tietoisen riskin kyllä siinä, etten olisikaan ollut tarpeeksi toipunut ja saanut siellä taas samaa vaivaa tms. En syönyt vielä kunnolla, enkä syö vieläkään. Nousuaamuna join jokusen kulauksen kahvia, söin kolme haukkua sämpylästä ja that's it. Edellisiltana olin syönyt bolognese-annoksen, joka kyllä sekin oli sen päivän ainoa ruoka. Ei olla tässä nyt taas ihan vahvimmillaan. :/
Noin kolmen tunnin nousun jälkeen olimme näköalapaikalla, jossa pidimme suunnitellun ruokatauon. Itse tuossa kohdin vedin vain myslipatukan ja muutaman kulauksen vettä. Ei pystynyt enempää eikä oikeestaan ollut edes nälkäkään.
Pikaisen tauon jälkeen lähdimme jatkamaan. Näky oli kyllä aika mielenkiintoinen, kun katselimme levähdyspaikaltamme, että reittimme jatkuu suoraan pilven sisään. Säätiedotus lupaili hiukan erilaisempaa säätä kyseiselle päivälle; aurinkoa ja hyvää kiipeilykeliä. Toisin kävi…
Lähes koko vuori oli sadepilven sisällä. Pikkuhiljaa ylemmäs kiivettyämme pilvessä kosteus vaan lisääntyi lisääntymistään ja tunnin kiipeämisen jälkeen olimme jo märkiä. Ja kun ei edes sada vaan se ilma ympärillä kaikkinensa on kosteaa - sadepilven sisällä kun ollaan. Siihen jäätävä ja mielettömän voimakas pohjoistuuli ja vieläpä muutaman kilometrin korkeudessa. Tuuli tempasi mut aika nätisti polvilleen kerran. Lämpötilasta ei ole tietoa, mutta oikeasti siellä oli kylmä. (Alempana "lämpösemmässä" oli +5, joten kyllä ylhäällä tosiaan oli aika rapsakka keli.)
Toden totta vuorella oli kylmä, kylmempi kun yleensä lokakuussa on. Tästä kertoi jo se, että vuorella oli reippaasti lunta. Normaalisti sitä tulee vasta marras-joulukuun vaiheessa.
Alastulossa saimme pääsimme kyydillä takaisin base campille. Jesse oli jo huipulla läpeensä jäässä, kädet ja sormet valkosena ja osittain jo sinertivät. Meidän ei pitänyt kyytiä tms. ottaa, mutta oli pakko saada Jesse sormineen lämpimään. Kyyti säästi meiltä noin 1,5-2 tuntia. Yhteensä reissuun meiltä meni suurin piirtein 8 tuntia.
Summa summarum:
Tämä oli kyllä aivan mielettömän hieno kiipeämisreissu. Etenkin kun huipulle asti päästiin. Viimeiset 2-3 tuntia nousua olivat kyllä yhtä helvettiä, alas tultiin aika vauhdilla. Koskaan Suomessakaan ollut noin jäissäni ja montaa tuntia. Toisaalta, en myöskään ole vuorelle kiivennyt. :D
Näin jälkikäteen ajateltuna kehnot nousuolosuhteet kaikesta huolimatta teki koko reissusta mielettömän. Etenkin se itsensä voittamisen tunne, kun joutuu todella laittamaan itsensä likoon, mennä todelliselle epämukavuusalueelle. Helvetilliselle alueelle. :D
Nyt on ensimmäinen vuori vallattu ja näin myös otettu ensimmäinen askel kohti unelmaa (vuorikiipeily). Tähän tämä ei tule todellakaan jäämään vaan tästä tämä vasta alkoi! ;)
Viime toukokuussa yritimme ensimmäisen kerran huipulle, mutta jäi haaveeksi keliolosuhteiden takia. Tuuli yltyi, mutta pysyi kohtuuden rajoissa, sekä lisäksi valosat tunnit alkoivat käymään liian vähiin. Nyt vaan kysyn, että niin mitkä keliolosuhteet? Tästä lisää kohta. ;)
Tuossa viime viikolla oli tosiaan yksi sairaalareissu takana. Viikko sitten maanantai-ilta aloin oksentamaan, joka jatkui läpi yön, aamun ja aamupäivän. Välillä tuli kummastakin päästä. Se kipu oli aivan mieletön ja polte helvetillistä.
Tiistaina puolen päivän maissa tuli viimeinen niitti, kun aloin olemaan niin kuiva että sydän alkoi oireilemaan ja sitä myöten moni muukin vaiva ilmeentyi, mm. kaikkien raajojen puutuminen ja jäykistyminen. Sairaalassa tilanne hoidettiin kuitenkin hyvin nopeasti ja puolessa tunnissa olin täydessä unessa tippaletkuissa.
Lääkäriltä sain kuitenkin luvan lähteä Sierra Nevadaa, jos vain oma vointi sen sallii. Olin pitkälti loppuviikon pois töistä, koska aika monta päivää meni, että sai syötyä. Tai edes uskalsi miettiä mitään ruokaa. Vieläkin pelkään pikkusen syödä. Kyllä sen verran kamala kokemus kaikkinensa.
Mä olin varautunut reissuun useammilla varavaatteitta, jos sattuu "housut mennä vaihtoon". Otin tietoisen riskin kyllä siinä, etten olisikaan ollut tarpeeksi toipunut ja saanut siellä taas samaa vaivaa tms. En syönyt vielä kunnolla, enkä syö vieläkään. Nousuaamuna join jokusen kulauksen kahvia, söin kolme haukkua sämpylästä ja that's it. Edellisiltana olin syönyt bolognese-annoksen, joka kyllä sekin oli sen päivän ainoa ruoka. Ei olla tässä nyt taas ihan vahvimmillaan. :/
 |
| Tästä se urakka alkoi.. |
Pikaisen tauon jälkeen lähdimme jatkamaan. Näky oli kyllä aika mielenkiintoinen, kun katselimme levähdyspaikaltamme, että reittimme jatkuu suoraan pilven sisään. Säätiedotus lupaili hiukan erilaisempaa säätä kyseiselle päivälle; aurinkoa ja hyvää kiipeilykeliä. Toisin kävi…
Lähes koko vuori oli sadepilven sisällä. Pikkuhiljaa ylemmäs kiivettyämme pilvessä kosteus vaan lisääntyi lisääntymistään ja tunnin kiipeämisen jälkeen olimme jo märkiä. Ja kun ei edes sada vaan se ilma ympärillä kaikkinensa on kosteaa - sadepilven sisällä kun ollaan. Siihen jäätävä ja mielettömän voimakas pohjoistuuli ja vieläpä muutaman kilometrin korkeudessa. Tuuli tempasi mut aika nätisti polvilleen kerran. Lämpötilasta ei ole tietoa, mutta oikeasti siellä oli kylmä. (Alempana "lämpösemmässä" oli +5, joten kyllä ylhäällä tosiaan oli aika rapsakka keli.)
 |
| Näköalapaikalla viimeinen ruokatauko ennen kiipeämistä. |
Toden totta vuorella oli kylmä, kylmempi kun yleensä lokakuussa on. Tästä kertoi jo se, että vuorella oli reippaasti lunta. Normaalisti sitä tulee vasta marras-joulukuun vaiheessa.
 |
| Oli siellä jo lunta, vaikka on vasta lokakuu. Normaalisti lumet ilmestyvät vasta 1kk myöhemmin… |
 |
| Huipulla! :D |
 |
| Kivikasoja seuraamalla pysyy reitillä. |
Alastulossa saimme pääsimme kyydillä takaisin base campille. Jesse oli jo huipulla läpeensä jäässä, kädet ja sormet valkosena ja osittain jo sinertivät. Meidän ei pitänyt kyytiä tms. ottaa, mutta oli pakko saada Jesse sormineen lämpimään. Kyyti säästi meiltä noin 1,5-2 tuntia. Yhteensä reissuun meiltä meni suurin piirtein 8 tuntia.
Summa summarum:
Tämä oli kyllä aivan mielettömän hieno kiipeämisreissu. Etenkin kun huipulle asti päästiin. Viimeiset 2-3 tuntia nousua olivat kyllä yhtä helvettiä, alas tultiin aika vauhdilla. Koskaan Suomessakaan ollut noin jäissäni ja montaa tuntia. Toisaalta, en myöskään ole vuorelle kiivennyt. :D
Näin jälkikäteen ajateltuna kehnot nousuolosuhteet kaikesta huolimatta teki koko reissusta mielettömän. Etenkin se itsensä voittamisen tunne, kun joutuu todella laittamaan itsensä likoon, mennä todelliselle epämukavuusalueelle. Helvetilliselle alueelle. :D
Nyt on ensimmäinen vuori vallattu ja näin myös otettu ensimmäinen askel kohti unelmaa (vuorikiipeily). Tähän tämä ei tule todellakaan jäämään vaan tästä tämä vasta alkoi! ;)
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin… ;)
Besito! <3
