Päästä irti ja anna mennä!

Viimeisen muutaman viikon aikana olen useampaan otteeseen kertonut benjihyppy-tarinani. Moni ihmettelee kuinka niihin kahteen hyppyyn olen pystynyt, mutta kauhistuneet kuullessaan mun korkeanpaikan kammosta. Tai lähinnä siis näiden kahden asia, korkeanpaikankammon ja benjin, yhdistelmästä. 

Kuinka hitossa korkeanpaikankammonen pystyy sieltä yläilmoissa roikkuvasta korista hyppäämään? 

Tai ylipäänsä kuka sellaisesta fobiasta kärsivä edes haluaa tehdä jotain mikä on vastoin omaa luontoaan? 

Olen pienestä asti halunnut benjin hypätä. Korkeanpaikankammoni on kehittynyt myöhäisessä teini-iässä. Siedän korkeita paikkoja tietyssä määrin ja tietyissä puitteissa. Lähinnä siis silloin, kun on esim kunnon kaiteet ja tunnen olevani turvassa. Vaikka silloinkin pelottaa, mutta siedän sen. 

Ensimmäisen benjin hyppäsin Ruisrockissa 2012. Se oli täysin puskista tullut juttu, kun lipputarkastusjonossa yksi mies sanoi mulle etten uskalla hypätä. Hän lupasi maksaa hyppyni, jos sen teen. 

Olen aina vihannut "et osaa/voi/uskalla"- lauseita, jotka kohdistuvat minuun. Pienestä asti olen ollut yllytettävissä mitä hulluimpiin juttuihin. Ja jos mua ei muulla saanut tekemään älyttömyyksiä, uhottiin päin naamaa "et uskalla". 

Tästä juuri kertomastani voitte päätellä reaktioni tämän tuntemattoman miehen väitteeseen. Jep! Jokusen ajan päästä seisoin korissa matkalla 60 metriin ja sieltä alas. 

Ylhäällä mua pelotti aivan vietävästi ja itkua väänsin. Mutta en antanut periksi. En taida oikein osata sitä taitoa. Toiseksi, järki sanoi, että mun ei kuinkaa käy ja selviän hengissä, vaikka aidosti pelkäsin kuolevani. Hengitin pari kertaa syvään, katsoin horisonttiin ja annoin mennä. Täysin vastoin luontoani. 

Just 60metristä hypänneenä pikkasen uskalsi fiilistellä.

Toiseen hyppyyni sain valmistautumisaikaa reilusti. Noin kuukauden päivät. Katselin netistä kuvia hyppypaikasta ja videoita. Olin niistä jo kauhuissani. 

Elokuussa päätimme ystäväni ja kummipoikani kanssa lähteä Helsinkiin ja Korkeasaareen. Pikkumies oli just täyttämässä 2 vuotta. Se oli niin pieni. <3 

Päivän päätteksi ohjelmassa oli se mun suuri koitos. Sen hetkinen Suomen korkein benji 110m. Silloin se oikea hyppynosturi oli rikki ja jouduttiin hyppäämään hiukan alempaa. Mutta silti, Suomen korkein benji! :D 

Tähän hyppyyn verrattuna Ruissi oli helppo nakki. Puolessa välissä matkaa ylös olin valmis oksentamaan, ylhäällä aloin välittömästi hyperventiloimaa ja paniikki-itkukin pääsi. Jätkät olivat valmiit laskemaan korin alas ilman hyppyä, mutta mä kielsin. Mä en maksanu 90€ ja valmistautunu viikkoja elämäni kauheimpaa kokemukseen ilman, että sitä edes suoritan! Prkl. 

Kuten Ruississakin, täälläkin hengailin pitkään ylhäällä korissa ja yritin kerätä rohkeutta. Tällä kertaa olin siellä vaan vielä tuplasti pidempään. Alhaalta alkoi kuulua "Hyppää, hyppää!!" huutoja. 

Kun vihdoin sain itseni psyykattua hyppyyn, tajusin olevani täysin jähmettynyt. Oikeasti. En kyennyt liikkumaan. Muistatteko elokuvasta Muumipeikko ja pyrstötähti kohtauksen, missä Nipsua piti kantaa, kun oli halvaantunut kauhusta? "Se on psykosomaattista!". Se on totta!! :D 

Kun sieltä ei päästykään omin avuin alas, tarvi toisen jätkistä vähän auttaa. Irrotti kädet kaiteista ja asetti otteeni remmeihin kiinni. Lupasi laskea kolmeen ja sitten tönäisisi minut alas. Laski vain kahteen. Silloin mentiin! 

Voi hyvä Jumala! Pelkän kuvan katsominen.... HUH!

Järkyttävä, mutta kasvattava kokemus! En lähtenyt koskaa tekemään benjiä adrenaliinisäväreiden takia. Syynä oli puhtaasti oma henkinen kasvu ja kokemus. Nämä kokemukset ovat kantaneet hedelmää myöhemmin elämässä, kun on ollut aika tehdä isoja, tai vähän vähemmän isoja, päätöksiä. Uskallusta alkoi löytymään pelosta huolimatta. 

Vaihtoonlähtö oli aikoinaan todella suuri mörkö, mutta päätin lähteä koska halusin. Benjihyppyni jälkeen totesin, että jos selvisin 110m alas, pärjään hienosti toisella puolella Eurooppaakin. Samat ajatukset kävin läpi, kun viimeinen ja lopullinen päätös pysyvästä Espanjaan muutosta tehtiin tuossa keväällä. Sain töitä ja alkoi muuton työstäminen. Siihen samaan rysäkkään päätin lähteä parhaan kaverini kanssa 10 päiväksi Etelä-Eurooppaan roadtripille ja sieltä käsin hoidin akuutimmat järjestelyt.

Jokunen vuosi sitten tai sitä ennen en olisi koskaan kuvitellutkaan tekeväni näitä asioita, vaikka niistä olin pitkään haaveillukin. Olen aina ollut muutenkin arka, pelokas ja herkästi asioihin reagoiva persoona. Ja olen sitä edelleen. Mutta nyt tiedän, että pystyn (lähes) mihin vain eikä pelko estäisi minua. 

Uskalla irrottaa ja antaa mennä. Kyllä se elämä kantaa!

Se on kohta lokakuu!! Mitä ihm...?? O_o
Hyvää syyskuun loppukiriä kaikille!

Puspus. Besos.

Tulehdustila, mutta "ei" antibiootille - miksi?

Täällä aletaan hiljalleen olemaan elävien kirjoilla keuhkoputkentulehduksen jäljiltä. Vielä ajoittain yskittää ja varmasti jatkuu jonkin aikaa. En käynyt lääkärissä, joten ainoa lääkkeeni tähän on ollut ibuprofeiini (tunnetaan Suomessa nimellä Burana).

Mä päätin yrittää selättää taudin levolla, tulehduskipulääkkeillä ja luottamalla elimistöni vastustutuskykyyn. Voihan se olla et jälkitautia pukkaa ja sitten varmaa fiksuinta hakea ne antibiootit. Itse koen, että antibioottihoitoihin lähdetään aivan liian helpolla. Itselleni en halua kuuria sen tähden, että tulehdusarvot ovat vähän raja-arvojen yläpuolella. Pienet tulehdukset tulisi terveen ihmisen elimistö itse hoitaa. Mutta toisaalta on turha pitkittääkään sen aloittamista, jos tilanne oikeasti sitä vaatii.

Miksi en halunnut antibioottia?
Ihan syynä on se fakta, että antibiootit tuhoavat taudin aiheuttajabakteerien lisäksi elimistön omia "hyviä" bakteereja. Ja se siis tarkoittaa immuniteetin heikkenemistä. Tästä syystä on hyvä syödä maitohappobakteereja kuurin aikana. En kokenut taudin olevan niin paha eikä kuumettakaan juurikaan noussut, että olisin antibioottikuuria hakenut.

Selvennän vielä, että en ole siis mikään lääkkeistä kieltäytyjä. Jos oikeasti on tarvetta antibiooteille, otan ne vastaan. Mutta mä uskon, että perusterveen ihmisen elimistön tulisi hoitaa pienet tulehdustilat. Ja kyllä, se voi tarkoittaa joitakin petipäiviä ja pidempikestoista sairastamista. Vai eikö enää ole aikaa edes sairastaa?



Joku siellä nyt ajattelee, että sehän on hipiksi heittäytynyt. Ehkä. Tai sitten vaan tietoinen sellaisista asioista, mistä ei normi tasamaantallaajalle puhuta. :)

Pysykää terveinä!
Puspus. Besos. <3


Ps. Mulla on tuolla odottamassa iso 120x60cm kanvastaulu, maalipöniköitä ja siveltimiä. Mielessä on uuden tekniikan kokeileminen, katsotaan mitä tulee. ;)

Kosketuksen voima

Otettiin F:n kanssa perinteiseen tapaan päikkärit. F taas valitti kuinka naapurin kakarat pitivät meteliä, koira ulvosi eikä hän saanut nukuttua. Mielessäni mietin, että Suomessa onneksi rakastamme rauhaa ja hiljaisuutta, että tämmöinen olisi varmaan jo loppunut hyvin lyhyeen. Tässä maassa "it's normal", niinkuin mulle aina sanotaan. :D

Anyway, siinä sitten herättyämme köllöteltiin sängyssä tovin. En tiedä, mistä tämä alkoi, mutta F alkoi sormen päällä mun naamaa "sivelemään", tiiättekö? Tuntui ihan siltä kuin se olisi maalannut mun naamaan jotain. :D

Mutta siinä sitten suljin silmät ja nautin. Kuinka ihanalle voikaan tuntua koskettaminen? Varsinkin, kun kasvoissa on paljon hermopäätteitä ja herkkiä kohtia. Kun siinä pidin silmiä kiinni ja annoin samalla koko kropan rentoutua, sisälleni tuli aivan mielettömän hyvä fiilis. En osaa tarkkaan edes kuvailla, mutta jotenkin näin: rauhallinen, rentoutunut, stressitön, hyväksytty, rakastettu ja rakastava olo. :)

Kun F lopetti sen ja lähti keittiöön etsimään välipalaa itselleen, jäin mä vielä sänkyyn miettimään tuota kokemusta. Siitä jäi nimittäin aikatodella wow-fiilis. Miten yksinkertainen koskettaminen (naamaa!! :D) voikaan saada niin voimakkaan tunnereaktion aikaan?

Väitän, että varsinkin me suomalaiset, koskettelemme toisiamme aivan liian vähän. Emme juurikaan edes halaile. Täällä annetaan poskisuudelmat joka kerta kun tavataan ja lähdetään. Tullaan lähelle, ihan iholle. Oli kyseessä sitten oma perheenjäsen, kaverin kaveri tai miehen veljen vaimon äiti, niin poski poskea vasten ollaan. Siitä mä diggaan tässä kulttuurissa. :)

Täällä myös toinen voi laittaa kätensä mun kädelle ilman, että haluaa sillä viestittää mitään erikoista. Esim F:n sisko usein tulee luokseni, laittaa käden olkapäälleni. Alkuun ajattelin, että hänellä on jotakin asiaa minulle ja kun kysyin, niin ei hänellä mitään asiaa ollut. Niin, eihän koskettamiselle tarvitsisikaan aina olla jotakin syytä.

Itse koen, että Suomessa lähelle tulemiseen ja koskettamiseen liittyy hyvinkin voimakkaasti hyväksymisen tunne. Sinua lähestytään ja kosketaan jos toinen osapuoli sinut on hyväksynyt. Karkeena esimerkkinä mieleeni tulee ihminen, joka on jollain tapaa erilainen. Ei häntä ihmiset kovin lähelle mene saatika halaa. Tähän syyllistyn itsekin, eli en lähde ketään sormella osoittamaan.

Espanjassa mä olenkin aina kokenut itseni hyvin hyväksytyksi ja luulenpa yhtenä syynä olevan juurikin läheisyys ja koskettaminen. Joten kyllä mä sanoisin, että tämmöstä lisää - sinne Suomeenkin! :)

Hyvää alkavaa viikkoa! :)
Täällä se alkoi rankkasateella, mutta mä nautin. Olen oikeastaan ikävöinyt kunnon sadetta ja nyt sen sain. :)

Luca totesi, että hän ei ui. Oli käännyttävä takaisin. :D

Ps. Huomenna porukat tulee reiluksi viikoksi kylään! <3

Landeilua ja parkkikriisiä

F:n vanhemmat olivat jostain landelta vuokranneet talon. Viime sunnuntaina lähdimme yhteisen vapaapäivän ja pyhän kunniaksi sinne viettämään päivää. En ihan tarkalleen tiedä, missä se talo on, mutta sen verran osasin paikantaa, että se sijaitsi vajaan tunnin ajomatkan päästä Malagasta pohjoisen suuntaan. 

Maisema oli aika karua siihen landemaisemaan verrattuna mihin itse olen tottunut. ;) Mutta löysin mä pihasta männyn. Ei vaa ollu niin korkea ja pitkä runkoinen kuin Suomessa. Ja oksat harottivat joka suuntaan eikä vaan etelään. Ja ne kävyt! Mun nyrkin kokoisia! Siinä on jollekin nakerreltavaa. :D Lisäksi sitä näkymää männystä jotenkin "häiritsi" vieressä tönöttävä palmu. :D 

Talo sijaitsi keskellä sitruunapuupeltoa (voiko noin sanoa? :D). Käytiin porukalla hakemassa ison säkin sitruunoita matkaan. Poimiessa sitten arvottiin, että mikä sitruuna olisi hyvä ja mikä ei. Toki päälle päin näkee, jos sitruuna on kelvoton, mutta mikä on mehukas. Takasin talolla Mama antoi vinkin, että mitä painavempi sitruuna on, sitä parempi. No niin, tietysti! Sitruunamehu tuo lisäpainoa ja sehän se juttu sitruunassa on. :D Mutta nyt on itsepoimittuja sitruunoita säkillinen kotona. Dingding! :)

Sitten asiasta timantti-ideoihin ja ihmisten pähkinäaivoihin.

Oltiin lauantaina Miramarin kauppakeskuksessa tekemässä ruokaostoksia ja Lucalle ostamassa lääkepipettejä punkkija, moskiittoja ym oravaa pienempiä vastaan, jotka levittävät tauteja. 

Tultiin ilosina kaupasta parkkihalliin ja meitä odotti ylläri. Toinen auto oli parkkeerannut koslansa aivan kylkeen (kuten alla kuvassa näkyy). Toisen autoilijan on pakko olla tullut apparin puolelta ulos, ei tuosta vaan mahdu. Ja samalla taktiikalla F:kin joutui autoon menemään sisään. 

Rinnakkaisen auton toisella puolella oli yli metrin verran tilaa eli olisi ollut mahdollista parkkeerata niin kuin normaalit ihmiset. Lisäksi, kuten kuvasta hiukan näkyy, oli myös muualla tilaa. Selkämme takana oli heti äkkiseltään laskettuna 8 tyhjää ruutua. Mutta ei, tähän oli saatava.

Tämä oli lyhyen ajan sisällä toinen kerta, kun tämä sama tapahtuu. Vähän aika sitten koettiin sama Ikean pihassa. Silloin väli oli vaa jätetty vielä hiukan pienemmäksi.

Kysymys kuuluukin: miksi? 

Eikö nyt v**tu ihmisellä ole

A) järkeä päässä vai 

B) taitoa parkkeerata?
Prkl. 

wtf!?

Kiitti, kuitti ja hyvää päivänjatkoa! :)

Besitos.<3