Vaihto-opiskeluajoilta asti halusin kokeilla parasailingia (suom. purjelautailu?). Kyllä, mun piti katsoa Google translatorilla mikä tuo on suomeksi, mutta tuo käännös nyt ei ihan täsmää? Kuitenkin kyseessä on siis tämmönen sykettä ja verenpainetta nostattava, lievää ahdistusta sekä rajuja adrenaliinipiikkejä aiheuttava laji, jossa liidellään veneen perässä. Ei siellä mitää lautoja ollut.
Korkeus riippuu siitä kuinka paljon rahaa on valmis lämäyttämään tiskiin. Meillä oli 400m pitkä vaijeri ja 200m korkeutta merenpinnasta. Hintaa tälle lystille tuli 90€ kahdelta ihmiseltä. Leijailemaan pääsee myös muilla herkuilla, mm. auringonlaskun aikaan.
Tämä kokemus menee jälleen kansioon "itsensä ylittäminen". Mua pelotti todella paljon. Mua itketti kahteen otteeseen ja olin aivan valmis menemään alas. Mutta Jessen läsnäolo oli todella huojentavaa ja helpottavaa. Jesse oli aivan fiiliksissä ja nautti joka hetkestä, joka sai itsenikin rauhoittumaan kun toisellakin on kaikki hyvin. Mikä voisi mennä pieleen? Mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua? Toki monikin asia, mutta millä todennäkösyydellä? :)
Lisäksi "kärsin" toisestakin ongelmasta, joka vaikutti kyseiseen liitelyyn. Mä en nimittäin osaa kunnolla uida vieläkään. Ja tämä koko homma tapahtui Välimeren päällä ulapalla, missä tuuli otti kunnolla kiinni varjoon. Eli hemmetisti vettä alapuolella sekä hemmetin syvää. Tietenkin kaikkilla meillä oli pelastusliivit niinkuin asiaan kuuluu, mutta kun pelko yltyy tarpeeksi kovaksi ja ottaa vallan päänupista, ei siinä mitää liivejä muisteta.
Miksi sitten ihminen lähtee mukana tämmösiin hullutuksiin, jos kerta oma luonto taistelee viimeseen asti vastaan? Se on se fiilis, joka jysähtää päälle rekan lailla; itsevoittamisen tunnetta ei voita kyllä mikään. Siihen vielä lisätään adrenaliinipiikki niin avot! Yläilmoissa sain pidettyä itseni kasassa hengitysharjoituksin sekä Jessen avulla. Ajatukseni, pelkoni, tunteeni yms. olen opetellut hiukan pitämään kurissa hengittämisen avulla ja nyt se harjoittelu alkaa nähtävästi maksaa itsensä takasin.
Mitä jäi käteen? Mielettömän hieno kokemus leijailla 200m korkeudessa sekä muistutus siitä, että suurin osa peloistamme on vain päämme sisällä. (Tästä toki on suotavaa osata erottaa tuo elovuution keksintö: itsesuojeluvaisto. Kaikkeen päättömään ei pidä lähtee mukaan. Äitini mielestä tosin olen ylittänyt tuon rajan jo aikaa sitten. :D)
Mitäköhän sitä vielä keksii?
Besos. <3
Korkeus riippuu siitä kuinka paljon rahaa on valmis lämäyttämään tiskiin. Meillä oli 400m pitkä vaijeri ja 200m korkeutta merenpinnasta. Hintaa tälle lystille tuli 90€ kahdelta ihmiseltä. Leijailemaan pääsee myös muilla herkuilla, mm. auringonlaskun aikaan.
Tämä kokemus menee jälleen kansioon "itsensä ylittäminen". Mua pelotti todella paljon. Mua itketti kahteen otteeseen ja olin aivan valmis menemään alas. Mutta Jessen läsnäolo oli todella huojentavaa ja helpottavaa. Jesse oli aivan fiiliksissä ja nautti joka hetkestä, joka sai itsenikin rauhoittumaan kun toisellakin on kaikki hyvin. Mikä voisi mennä pieleen? Mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua? Toki monikin asia, mutta millä todennäkösyydellä? :)
 |
| Tässä vielä vasta noustiin... |
 |
| Kunnes alettiin olemaan 200m merenpinnan yläpuolella. |
Lisäksi "kärsin" toisestakin ongelmasta, joka vaikutti kyseiseen liitelyyn. Mä en nimittäin osaa kunnolla uida vieläkään. Ja tämä koko homma tapahtui Välimeren päällä ulapalla, missä tuuli otti kunnolla kiinni varjoon. Eli hemmetisti vettä alapuolella sekä hemmetin syvää. Tietenkin kaikkilla meillä oli pelastusliivit niinkuin asiaan kuuluu, mutta kun pelko yltyy tarpeeksi kovaksi ja ottaa vallan päänupista, ei siinä mitää liivejä muisteta.
Miksi sitten ihminen lähtee mukana tämmösiin hullutuksiin, jos kerta oma luonto taistelee viimeseen asti vastaan? Se on se fiilis, joka jysähtää päälle rekan lailla; itsevoittamisen tunnetta ei voita kyllä mikään. Siihen vielä lisätään adrenaliinipiikki niin avot! Yläilmoissa sain pidettyä itseni kasassa hengitysharjoituksin sekä Jessen avulla. Ajatukseni, pelkoni, tunteeni yms. olen opetellut hiukan pitämään kurissa hengittämisen avulla ja nyt se harjoittelu alkaa nähtävästi maksaa itsensä takasin.
Mitä jäi käteen? Mielettömän hieno kokemus leijailla 200m korkeudessa sekä muistutus siitä, että suurin osa peloistamme on vain päämme sisällä. (Tästä toki on suotavaa osata erottaa tuo elovuution keksintö: itsesuojeluvaisto. Kaikkeen päättömään ei pidä lähtee mukaan. Äitini mielestä tosin olen ylittänyt tuon rajan jo aikaa sitten. :D)
Mitäköhän sitä vielä keksii?
Besos. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti