Siedätyshoitoa pelkoon

Olen kovasti nauttinut noista kotimatkakävelyistä (eikö se koti- eikä työmatkakävelyä ole, kun kävellään kotiinpäi eikä töihin? :D). Maanantaina kävelin aamuvuoron jälkeen sekä torstaina ja keskiviikkona iltavuoron jälkeen. Tiistainahan kävin tekemässä salitreenin niin kävelyt jäi välistä.
Itse reissun päällä käydään läpi monenmoista tunnetta läpi. Päiväsaikaa, kun on valosaa, ei siis ole mitään ongelmaa. Mutta kun päivän valo vaihtuu illan ja yön pimeydeksi, niin tulee yksi pieni ongelma. Mielikuvistukseni.

Mun mielikuvitus on aina ollut erittäin vilkas enkä ihan suoraan sanottuna "osaa" aina luoda eroa todellisuudelle ja epätodellisuudelle. Elokuvat on yksi hyvä esimerkki. Tiedän ja ymmärrän, että vuosikymmeniä sitten kuollut mustatukkainen pikkutyttö ei oikeasti tule televisioruudun läpi tappamaan. Mutta mun mielikuvitus ei sitä ymmärrä. Sen takia kauhuleffat eivät ole suosikkejani.

Tuossa kävelymatkalla on jonnin verran tienpätkiä, että kummallakin puolella tietä on metsää. Paikoittain synkähköäkin metsää ja pimeys tekee siitä vielä synkemmän. Keskiviikkoiltana aina välillä kaverinani oli kuu, joka puolikkaanakin antoi kivasti valoa. Mutta torstai iltana taivas oli täysin pilvien peittämä sekä paikoin oli lumet sulanu ja maa paistoi läpi. Pimeää oli.

Normaalisti mun mielikuvitukseeni kuuluu luonnollisestikin metsän elukat, jotka toki ovat ihan todellinen "uhka". Mutta kyllä ne ihmistä sen verran pelkää, että pysyvät siellä missä ovatkin. Mutta torstaina sitten yhdellä metsäpätkällä (nauran jo täällä valmiiksi :D) katselin ympärilleni, taakseni ja vilkuilin metsän laitamille siinä pelossa jotta nään mörön. Kyllä. Mielessäni oli sillä hetkellä muumien mörkö ja odotin näkeväni sen jonkun kuusen vieressä. Tilanteen jälkeen kyllä nauroin itselleni. :D

Toinen metsäpätkä on juuri ennen kotiani. Siinä pelkään kaikista eniten. Pelkään vaikka olen koirankin kanssa. Kyseisellä pätkällä kulkee mm. peurojen polku ja yli 10 vuotta sitten tällä paikalla on karhuja tullut vastaan aamuhämärässä. On kylläkin erittäin harvinaista, että meijän pitäjällä karhuja on, mutta joskus ne eksyvät tänne. Tuo kokemus on jäänyt mieleeni ja sen takia edelleenkin pelkään juurikin kyseistä metsäpätkää.

Kuva

En kykenisi kävelemään tuota matkaa kotiin pimeällä jos mulla ei olisi musiikkia pauhaamassa korvissa. Se sulkee muun maailman ympäriltä (paitsi sen mitä voin nähdä) sekä musiikkiin keskittymälllä voin vähentää pelkoani. Olen kyllä aika ylpeä, että olen kohdannut pelkoni. Ennen liikuin pimeällä vain koiran kanssa. Mutta nyt päätin kohdata pelkoni ja kahtena iltana olen selvinnyt hengissä. Ei mörkö eikä metsän elukat ole mua vielä vieneet. :D

Vaikka kyseessä onkin vain tämmöinen hassu pelko ja joka ei sen kummemmin elämää hankaloita tms., on sen kohtaaminen ja käsittely hyvinkin palkitsevaa. Myöskään sen pelon läpikäyminen/helpottuminen/voittaminen ei käytännönelämääni juurikan muuta suuntaan taikka toiseen, mutta psyyketasolla nämä ovat niitä rohkasevia potkuja persauksille. Elämässä tulee vastaan pelottavia asioita ja tilanteita, mutta uskon, että juurikin tällaiset pienet onnistumiset antavat rohkeutta ja itseluottamusta tarttua tilaisuuksiin ja hetkiin pelosta tai jännityksestä huolimatta. :)

Hyvää alkanutta viikkoa! Puspus.