Päästä irti ja anna mennä!

Viimeisen muutaman viikon aikana olen useampaan otteeseen kertonut benjihyppy-tarinani. Moni ihmettelee kuinka niihin kahteen hyppyyn olen pystynyt, mutta kauhistuneet kuullessaan mun korkeanpaikan kammosta. Tai lähinnä siis näiden kahden asia, korkeanpaikankammon ja benjin, yhdistelmästä. 

Kuinka hitossa korkeanpaikankammonen pystyy sieltä yläilmoissa roikkuvasta korista hyppäämään? 

Tai ylipäänsä kuka sellaisesta fobiasta kärsivä edes haluaa tehdä jotain mikä on vastoin omaa luontoaan? 

Olen pienestä asti halunnut benjin hypätä. Korkeanpaikankammoni on kehittynyt myöhäisessä teini-iässä. Siedän korkeita paikkoja tietyssä määrin ja tietyissä puitteissa. Lähinnä siis silloin, kun on esim kunnon kaiteet ja tunnen olevani turvassa. Vaikka silloinkin pelottaa, mutta siedän sen. 

Ensimmäisen benjin hyppäsin Ruisrockissa 2012. Se oli täysin puskista tullut juttu, kun lipputarkastusjonossa yksi mies sanoi mulle etten uskalla hypätä. Hän lupasi maksaa hyppyni, jos sen teen. 

Olen aina vihannut "et osaa/voi/uskalla"- lauseita, jotka kohdistuvat minuun. Pienestä asti olen ollut yllytettävissä mitä hulluimpiin juttuihin. Ja jos mua ei muulla saanut tekemään älyttömyyksiä, uhottiin päin naamaa "et uskalla". 

Tästä juuri kertomastani voitte päätellä reaktioni tämän tuntemattoman miehen väitteeseen. Jep! Jokusen ajan päästä seisoin korissa matkalla 60 metriin ja sieltä alas. 

Ylhäällä mua pelotti aivan vietävästi ja itkua väänsin. Mutta en antanut periksi. En taida oikein osata sitä taitoa. Toiseksi, järki sanoi, että mun ei kuinkaa käy ja selviän hengissä, vaikka aidosti pelkäsin kuolevani. Hengitin pari kertaa syvään, katsoin horisonttiin ja annoin mennä. Täysin vastoin luontoani. 

Just 60metristä hypänneenä pikkasen uskalsi fiilistellä.

Toiseen hyppyyni sain valmistautumisaikaa reilusti. Noin kuukauden päivät. Katselin netistä kuvia hyppypaikasta ja videoita. Olin niistä jo kauhuissani. 

Elokuussa päätimme ystäväni ja kummipoikani kanssa lähteä Helsinkiin ja Korkeasaareen. Pikkumies oli just täyttämässä 2 vuotta. Se oli niin pieni. <3 

Päivän päätteksi ohjelmassa oli se mun suuri koitos. Sen hetkinen Suomen korkein benji 110m. Silloin se oikea hyppynosturi oli rikki ja jouduttiin hyppäämään hiukan alempaa. Mutta silti, Suomen korkein benji! :D 

Tähän hyppyyn verrattuna Ruissi oli helppo nakki. Puolessa välissä matkaa ylös olin valmis oksentamaan, ylhäällä aloin välittömästi hyperventiloimaa ja paniikki-itkukin pääsi. Jätkät olivat valmiit laskemaan korin alas ilman hyppyä, mutta mä kielsin. Mä en maksanu 90€ ja valmistautunu viikkoja elämäni kauheimpaa kokemukseen ilman, että sitä edes suoritan! Prkl. 

Kuten Ruississakin, täälläkin hengailin pitkään ylhäällä korissa ja yritin kerätä rohkeutta. Tällä kertaa olin siellä vaan vielä tuplasti pidempään. Alhaalta alkoi kuulua "Hyppää, hyppää!!" huutoja. 

Kun vihdoin sain itseni psyykattua hyppyyn, tajusin olevani täysin jähmettynyt. Oikeasti. En kyennyt liikkumaan. Muistatteko elokuvasta Muumipeikko ja pyrstötähti kohtauksen, missä Nipsua piti kantaa, kun oli halvaantunut kauhusta? "Se on psykosomaattista!". Se on totta!! :D 

Kun sieltä ei päästykään omin avuin alas, tarvi toisen jätkistä vähän auttaa. Irrotti kädet kaiteista ja asetti otteeni remmeihin kiinni. Lupasi laskea kolmeen ja sitten tönäisisi minut alas. Laski vain kahteen. Silloin mentiin! 

Voi hyvä Jumala! Pelkän kuvan katsominen.... HUH!

Järkyttävä, mutta kasvattava kokemus! En lähtenyt koskaa tekemään benjiä adrenaliinisäväreiden takia. Syynä oli puhtaasti oma henkinen kasvu ja kokemus. Nämä kokemukset ovat kantaneet hedelmää myöhemmin elämässä, kun on ollut aika tehdä isoja, tai vähän vähemmän isoja, päätöksiä. Uskallusta alkoi löytymään pelosta huolimatta. 

Vaihtoonlähtö oli aikoinaan todella suuri mörkö, mutta päätin lähteä koska halusin. Benjihyppyni jälkeen totesin, että jos selvisin 110m alas, pärjään hienosti toisella puolella Eurooppaakin. Samat ajatukset kävin läpi, kun viimeinen ja lopullinen päätös pysyvästä Espanjaan muutosta tehtiin tuossa keväällä. Sain töitä ja alkoi muuton työstäminen. Siihen samaan rysäkkään päätin lähteä parhaan kaverini kanssa 10 päiväksi Etelä-Eurooppaan roadtripille ja sieltä käsin hoidin akuutimmat järjestelyt.

Jokunen vuosi sitten tai sitä ennen en olisi koskaan kuvitellutkaan tekeväni näitä asioita, vaikka niistä olin pitkään haaveillukin. Olen aina ollut muutenkin arka, pelokas ja herkästi asioihin reagoiva persoona. Ja olen sitä edelleen. Mutta nyt tiedän, että pystyn (lähes) mihin vain eikä pelko estäisi minua. 

Uskalla irrottaa ja antaa mennä. Kyllä se elämä kantaa!

Se on kohta lokakuu!! Mitä ihm...?? O_o
Hyvää syyskuun loppukiriä kaikille!

Puspus. Besos.